Aina kesäisin pisamat sen nenällä tummenivat asteen verran, vaikka se ei sitä suostunutkaan hyväksymään. Ehkä se ei tajua, että ne pisamat saa sen näyttämään ältsisuloiselta, tai ehkä hän oli taas antanut sille pakit.
Kummin vaan, mä tykkään sen päivettyneistä kasvoista, mallistaan ylikasvaneista tulen värisistä hiuksista ja vinosta hymystä, ja joskus sen poskeen kovertuu hymykuoppa kun se nauraa ihan tosissaan, oikeasti, eikä vaan esitä onnellista niin kuin yleensä. Mä olen sen paras ystävä, kyllä mä huomaan kun valo sen silmissä on himmeämpi kuin silloin, kun me kakarana pelattiin fudista ja pelästytettiin naapurin vanha katti puuhun, niin ettei se uskaltanut tulla kolmeen päivään alas. Kyllä mä tiesin, että se kärsi, mähän olin rakastanut sitä iät kaiket.
Oli päiviä, jolloin sekin kuiski mun korvaan, että rakastaa mua ja kyseli tiedänkö sen, mutta ei se sitä tarkoittanut, ei oikeasti. Sen sydän oli aina muualla, eikä kuulunut koskaan mulle. Olisi pitänyt sanoa sille, että haista paska tai tönätä se järveen tai jotain, mutta en mä tietenkään ikinä tehnyt niin niin. Hymyilin vaan huulet tiukasti yhdessä niin kuin aina.
Tottakai me usein puhuttiin, kuinka siistiä olisi jos edes kerran voisi sanoa että on rauha maassa, kertoa porukoille, että on rakastunut tyttöön, seisoa kaapin päällä sateenkaarilippu kourassa, paavi siunaisi homoavioliitot ja kaikki olisi ihanaa ja vaaleanpunaista. Yeah, like that’s gonna happen. EVER.
Lämpiminä kesäpäivinä me käytiin uimassa ja pyöräiltiin ja joskus saatettiin jopa kalastaa, vaikka eihän se oikeasti kalastamista ollut kun koukussa ei ollut matoa. Se taitasi olla vain koukun uittamista vedessä, koska kumpikaan meistä ei halua tappaa. Tämän verran mä tiesin sen elämästä. Se hymyili ja oli energinen päivisin, nauroi ja heitti hyvää läppää, mutta en ollut nähnyt millainen se on iltaisin sen jälkeen, kun täytettiin yhdeksän.
Kyllä mä aina tiesin että se on surullinen ja aina se on ollut vähän itkupilli. Pentuna me pullotettiin kyyneliä, tyhmä ajatushan se oli, mutta me haluttiin jotain toisesta, eikä haluttu kuitenkaan verta ruveta vuodattamaan. Sen pullo täyttyi monta päivää ennen mun pulloa. Sen porukat oli eroamassa ja se oli ihastunut yhteen tyttöön, joka kas kummaa sattui olemaan koulun suositun bitch.
Kaiken aikaa mä pysyin sen vierellä ja tiesin, vaikkei se koskaan mulle sanonut mitään. Mä olin se joka huomasi sen punaiset silmät ja törröttävät lantioluut ja partaterän sen yöpöydän ylimmässä laatikossa, valepohjan alla piilossa. Eikä ollut ketään muuta, kenellä muulla olisi ollut voimia ladella sille totuuksia, läimäistä sitä kasvoille ja huutaa "sä et ole noin typerä", vaikka sen silmät olisi täyttyneet kyynelissä.
Sitten oli se yksi päivä kahden kuukauden laitosjakson jälkeen, kun se soitti meidän ovikelloa ja toi kukkia. Se hymyili sitä aitoa hymyä, jota en enää nähnyt tarpeeksi usein. Sitä hymyä, jota se hymyili pentuna kun kiipesi pihan korkeimpaan omenapuuhun ja poimi mulle sen kaikkein punaisimman omenan. Ja se jatkoi hymyilemistä tuntitolkulla. Hymyili vaan ja kertoi, että oli tajunnut jotain tärkeämpää kuin elämä, vahvempaa kuin kuolema, ja että nyt se voisi viimein taas yrittää hymyillä. Silloin, hengitys tupakalta tuoksuen se kertoi, ettei ollut koskaan suudellut muita kuin mua.
Samana iltana, kun me käperryttiin kiinni toisiimme peiton alla, se sanoi, että se oli tajunnut, ettei sen tarvitse etsiä jotakuta, joka saisi sen aidosti iloiseksi, koska sillä on jo joku, joka tekee sen onnelliseksi aina ja koko ajan. Eikä mulla ollut milloinkaan aikaa miettiä, että mikä sen teki niin iloiseksi, oliko se mun kädet sen ympärillä vai jokin muu. Ja vielä vähemmän viitsin miettiä, että kuka sen teki niin onnelliseksi. Mä vain toivoin, hartaammin kuin olin koskaan toivonut, ja melkein tiesinkin ennen kuin se kertoi, että kumpaankin olisi vaan yksi vastaus ja se tulisi sen huulilta muodossa "sinä".
1 kommentti:
Ihanan piristävä teksti vaihteeksi. Jotenkin kivan söpö tunnelma tässä. :) Sai hymyn kasvoilleni.
Lähetä kommentti