Ja minä kliseitä nautin aamupalaksi.

Rakkaimpani,

olen antanut sen sinulle, pidä siitä huolta.
Sydämeni, sieluni, itseni.
Itkettävän ihanan rakkauslaulun.
Soitan sen sinulle, veripisaroita kielillä, sillä sinä olet se, jota jokainen etsii. Unelmani, sydämeni, onneni.
Olen lukenut tarinoita rakkaudesta, antanut runojen kaikua kuulemattomille seinille, ennen kuin löysin sen, jota ihmiset kutsuvat oikeaksi, ymmärtämättä, kuka sinä todella olet.
Äläkä koskaan unohda, älä pyyhi pois mitä annoin, sillä minä olen sinun tuulesi, joka kiertää maailman ja palaa aina heittämään hiuksesi sekaisin.
Sillä se olet sinä, joka on minulle ruusupuussa kukoistava valkoinen kukka, joka sulkeutuu kuoreensa vaikka on kauneinta maailmassa, ymmärtämättä sitä itse.
Minä pyydän sinua suutelemaan kun huulesi ovat yhä punaiset, eikä rakkauteni koskaan lopu, se on ikuisesti ja aina.
Enkä koskaan osannut lopettaa ajoissa, tai pyytää oikeaan aikaan anteeksi, mutta sinä tunsit minun sisimpäni.
Sinä tiesit kaiken aikaa.
Ja tämä on rakkauslaulu särkyneiden sydämien maasta, jonne minä tein matkani, silloin, kun et viellä ollut pelastanut sydäntäni merten syvimmästä haudasta.
Miten ja miksi löysit sydämeni altaasta, jonne kaikki särkynyt on piilotettu?

Kaksi sanaa.
Kolmetoista kirjainta.
Rakastan sinua.