Sadepisarat ovat silmieni edessä muuttunut sateenkaaren väreissä siipiään kokeileviksi perhosiksi ja Afrikan synkimmissä sademetsissä elää verikukka, joka kukkii kerran sadassa vuodessa auringon pimennyksen aikaan. Se on kauneinta mitä ihmisen aistein voi havaita ja minä olen nähnyt sen myrkystä kiiltelevät terälehdet sinisin silmin, vaikka yksikään elävä ei ole koskaan saanut koskettua.
Sinä päivänä minä tapasin hänet, jonka oli onnistunut kesyttää satakieli kultakalamaljaan. Hiuksissaan liljankukkia hän tanssi sateessa, antoi mekon liimautua kiinni valkealle iholle ja kertoi minulle tarinoita kodista, joka on maailman ulkopuolella, ilman rajoja ja tarinoita, jotka kertovat kaikki samasta prinssistä ja prinsessasta.
Kerran minä ihailin hänen hymyään ja tapaansa elää ilman kahleita, vaikka oikeasti hän oli se, joka eli lasisessa vankilassa hengittäen sameaa vettä, enkä minä koskaan tuntenut mitään sellaista jota voisi edes kaukaisesti verrata sääliin.
Ja jonakin päivänä, en tarkkaan muista milloin, minä ymmärsin parasta ystävääni, joka oli halunnut muuttaa kultakaloja paratiisilinnuiksi, värikkäiksi, pitkänokkaisiksi kolibreiksi, sillä oli päivä jona hän sanoi "rakkaus on kuin taikaa mutta vahvempaa".
Viellä oli se yksi ainoa yö, jona kuulin satakielen laulavan tuttuja säveliä takapihan keltamarjaisessa pihlajassa. Sinä yönä minä tiesin, hänen päässeen vapaaksi kalamaljasta ja ymmärsin viimein että kuolleenakaan ihminen ei kuulu maalle vaan tuulelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti