Minä kävelin kerran läpi auringonkukkien.
Kosketin maata ja taivasta yhtä aikaa,
pesin vastuuntunnon iholtani.
Ja kello nollakuusiseitsemäntoista kaiversin pienen sydämen puistonpenkkiin,
taisin kaivertaa toisenkin.
Minä piilotin sinun rakkaudentunnustukset sydämeeni.
Eikä aurinko halunnut viellä nousta taivaan reunan yli,
hetkeksi tyytyi värjäämään taivaan vaaleanpunaiseksi.
Niinhän minä keräsin talteen päivän ensimmäisen auringonsäteen,
kun istuin sinun täydellisen huoneen ikkunalaudalla tupakoimassa.
Pienenpieneen lasipurkkeihin suljin (piilotin sängyn alle).
Ja niin kuin perhoset pysähtyivät hetkeksi lepäämään
yövyit sinäkin sormillani tiistaisin torstaisin perjantaisin ja sunnuntaisin.
Sammaleiseen maahan olin rakentanut kotia, kauan ennen kuin sinun silmät ilmestyivät silmieni tasolle,
rukoilivat minua karkaamaan kanssasi kaukaisiin maihin.
(myöhemmin sanoit minun epäröineen päätöstäni hetken liian kauan. sadasosasekunnin sijaan kaksi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti