Kohta menen ehkä nukkumaan.

Halusin kertoa, piirtää sydäminä kämmenselkiin, haluan sinun pysyvän paikoillasi, jäävän yöksi, toisinaan suutelevan minua hyvästiksi bussipysäkillä.
Enkä koskaan sanovan, haluan sinut, kuiskivan korviini tulevaisuudesta.
En tahdo muistaa mitä tein eilen enkä unelmoida mitä saan huomenna.
Sillä vesipisaroiden sijaan syksyisin taivas avaa itsensä rakkaudesta, ja me hukumme siihen, nopeammin kuin ehdimme kuiskaamaan "se todellista" ja unohtamaan hengittää tervaa keuhkot täyteen.
Ja lehtiä ripustaen kattoikkunoihin, ommellen niistä mekkoja, hattuja, hansikkaita, kuuntelen rakkaudentunnustuksia rohtuvilta huulilta.
Vaipuen neljä kuukautta viisitoista päivää ja kaksikymmentäkolme sekunttia kestävään horrokseen talven tullessa pian.