Niinpä minä putosin alemmas, kahden askelman pätkissä, pitempään kuin jaksoin muistaa, vailla alkua ja vailla loppua, vailla halua huutaa "rakastan sinua" tyhjille seinille.
Tunsin poskelleni painettuna kylmän parketin, ihastuttavana viilentäjänä vuosikausien kuumuuden jälkeen, ilman tarvetta analysoida mitä joudun tästä maksamaan.
Ja huomasin, maali rapisee katosta pienenpienten halkeamien ympäriltä, enkä minä voi imeä sitä vaikutukseni piiriin ja suostutella sen taipumaan tahtooni.
Rakastutan tytöt ja heitän ne pois.
Nopeammin kuin huomaatkaan.
Eiei, en sinua rakkaimpani.
Lopulta minä ripustauduin yhä useammin metallisiin koukkuihin, maaltuille seinille ja tuijottelin ikkunoista kohti tähtiä, laskien ne yhden käden sormilla, tarvitsematta helmitauluja ja laskukoneita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti