Teorioita rakkaudesta

""Sitä voisi kai kutsua rakkaudeksi. Sitä kun välittää toisesta niin paljon että sydämeen sattuu. En vain enää pitkään aikaan ole ollut sinut sen sanan kanssa.

Rakkaus.

Tutkimusten mukaan rakastuminen kestää 1000 päivää. Se vastaa noin kolmea vuotta, mikä taas biologisesti vastaa aikaa, joka tarvitaan siihen että nainen saatetaan raskaaksi. Teoriassa rakastuminen on siis kemiallinen reaktio, joka perustuu ihmisten geneettiseen yhteensopivuuteen. Niin kai käytännössäkin. Silti jokainen, riippumatta sukupuolesta, iästä, rodusta, seuksuaalisesta suuntautumisesta, jokainen etsii sitä oikeaa tuhansien ja taas tuhansien ihmisten joukosta."

Oli typerää alkaa ajattelemaan asioita taas. Kääntää niitä ylös, alas ja ympäri, kiemurrella sanojen väliin, kävellä kauemmas, tulla taas lähelle ja vaihtaa paikkaa. Opin jo aikoja sitten että asioiden ajatteleminen vain tekee niistä entistä vaikeampia. Päätin lopettaa ajattelemisen, mutta ajattelinkin vain enemmän. Kehitin teorioita elämästä aamulla kello 16 vailla viisi, juoden väljähtänyttä kahvia samasta mukista kuin eilenkin ja aloin ajatella niiden mukaan.

En uskonut maailman olevan niin yksioikoinen kuin väitettiin. En uskonut sattumaan enkä siihen että kukaan voi koskaan välittää kenestäkään täysin pyyteettömästi.

Sillä ensimmäinen teoriani oli ettei yksikään ihminen tee tuttavuutta toisen kanssa, haluamatta tältä jotakin. Jokainen ihmiskontakti syntyy halusta. Kun näet hänet, minut, kenet vain, haluat automaattisesti jotakin, ensihetkestä asti, täysin intuitiivisesti, täysin viattomasti. Voit haluta mitä vain: partyseuraa, suhdetta, seksiä... Mutta jos et tahdo ihmisestä mitään. Silloin et tutustu häneen, koska ihminen ei tee turhia kontakteja. Se toimii vaiston varaisesti. Se syö kun sen on nälkä, se nukkuu kun se on vasynyt, se nai kun se haluaa naida.

Elin sen mukaan. Join kahvin kylmänä ja sekoitin kaakaoon konjakkia. Poltin askillisen savukkeita päivässä. Pyöritin tytöt pikkusormeni ympärille, koskaan antamatta liikaa tai liian vähän. Ja ne sanoivat, olen täydellinen vaikken koskaan ollut. Kaivoin hautaani kirkkaassa päivänvalossa ja piirsin ihmissuhdekartan seinääni. Se oli toinen teoriani: aina on joku joka tuntee jonkun joka tuntee jonkun joka tuntee jonkun joka tuntee sen johon haluat kuollaksesi tutustua. Minä tietysti tunsin kaikki. En etsinyt ketään, he vain löysivät minut. En halunnut ketään, he vain halusivat minut. Ja pakko myöntää, minä nautin siitä.

Halusin täyttää asuntoni tulipunaruusuilla. Kasvatin niitä parvekkeella ja maljakoissa sängyn vieressä, lattialla suurissa ruukuissa. Halusin tuoksun tulvivan tajuntaan heti kun oven avasi. Sisimmässäni olin kuitenkin romantikko. Pessimistis-realistinen romantikko. Se vaikeutti elämääni. En halunnut asettua ja janosin vapautta. En halunnut tulla teljetyksi kultahäkkiin. Ja samalla halusin löytää jotakin, mikä puuttui aina. Jotakin, mitä liian moni halusi minusta. Jotakin, mitä en osannut antaa kenellekkään.

He halusivat minun olevan jotakin, mutta olin liikaa jotakin muuta, enkä osannut muuttua, enkä edes halunnut. Niimpä minä kirjoitin. Kirjoitin tarinoita kauniista prinsessoista ja vielä kauniimmista prinsseistä. Ikuinen rakkaus ja muita iltasatuja, kunnes löysin yhden joka halusi jotakin viellä enemmän kuin minä ja jolla oli sitä viellä vähemmän kuin minulla. Hän sai minut syömään, käymään päivisinkin ulkona. Niin minä lopetin hautani kaivamisen ja keskityin siihen mitä sillä hetkellä oli.

Hän piti ruusuista, keltaisista. Keväällä istutimme niitä parvekkeellee ja maljakkoihin sängyn viereen, lattialle suuriin ruukkuihin. Ja niiden tuoksu oli humalluttava. Hän jäi yöksi ja seuraavaksi ja sitä seuraavaksi. Kammassani oli punaisia hiuksia joskus ja joka toinen aamu kun hän oli lähtenyt ennen kuin heräsin ettei häirinnyt kirjoittamistani. Ja illalla hän palasi ja toi tuoremehua, jogurttia ja nektariineja.

Mutta minä en ollut viellä oppinut miten olla tai miten hengittää. Halusin lähelle ja kauas yhtä aikaa. Pohjoiseen ja etelään. Eteen ja taaksepäin. Vastakkaisuudet vetivät minua puoleensä niinkuin minä vedin puoleeni häntä ja hän minua. En ole koskaan pitänyt sanonnasta "viha on hyvin lähellä rakkautta", mutta se on toisinaan totta. Minä vihasin-rakastin häntä ja hän rakasti-vihasi minua. Sekin oli vastakohtaista mutta kuitenkin yhteenkuuluvaa. Enkä koskaan selvinnyt siitä.

Palasin kaivamaan omaa hautaani, jatkoin seiniin kirjoittamista ja tupakan polttoa. Join kaakaon konjakilla ja kahvin yön yli seisseenä, eikä mikään ollut muuttunut ja kuitenkaan mikään ei ollut samanlaista. Minä kirjoitin samalla kirjoituskoneella josta puuttui kirjain R. Ruusut olivat keltaisia. En enää löytänyt punaisia hiuksia kammastani. Hänen tuoksunsa ei enää ollut lakanoissani. Otin kissan jota kutsuin yksinkertaisesti Kisuksi. En enää kutsunut yövieraita, enkä koskaan jäänyt aamupalalle."