Hitaasti rakennan kotiani kerrostalojen ullakkohuoneisiin, pieniin ja pölyisiin. Sellaisiin, joissa on hämähäkinseittiä ja liian pieni hissi. Kirjoitan seinille merkityksettömiä sanoja rakkaudesta. Keitän kahvia. Juon sen konjakin kera ja tiskaan käsin. Odotan sitä oikeaa, vaikken harrastakkaan vakavaa seurustelua.
Ja Picallen kujien värivaloissa seisoskelevat prostituoidut odottamassa vakioasiakkaitaan maanantaiksi, tiistaiksi, perjantaiksi. Sunnuntaisin tarjoan yhdelle heistä jo kylmenneen kahvini ja hän hymyilee. En kutsu ketään ystäväksi, enkä välitä kenestäkään. Toisinaan ostan kulman takana olevasta kaupasta paprikaa ja juustoa, vettä joka päivä kun jaksan lähteä ulos.
Pukeudun farkkuihin ja käytän imagolaseja. Minulla on nahkainen rannekoru jokaisesta käsityöläiskojusta, jossa olen elämäni aikana käynyt. Juon kolmannen vodkapaukun raakana ja hymyilen sateenkaarimehujäätelöbaarin kauneimmalle tytölle. Saatan pyytää häntä tanssimaan, katsoa ruskeisiin silmiin ja lainata huulirasvaa. Huulet rohtuvat nopeasti kun hengittää suun kautta.
Kirjoitan huuruiseen peiliin “olet kaunis” sillä aikaa kun tyttöni käy suihkussa. Hän, jonka löysin heinäkuun kahdeksantenatoista päivänä hämärän keskeltä. Pyydän tuomaan kaupasta savukkeita ja kolme sipulia.
Hänen suudelmistaan ammennan inspiraationi siinä missä ammennan sen pölyisistä ikkunoistani ja auringonnousuista. Istun koko päivän keittiön pöydällä ikkuna auki. Ja ketjussa poltan, käärin uuden ja poltan lisää. Eikä millään ole mitään väliä. Ei edes hänellä, ei edes meillä, ei edes elämällä, ei varsinkaan minulla. No kirjoittamisella ehkä kun loppusoinnut kirjoitan pyyhekuivalle kaulalle.
2 kommenttia:
Kelasin ensimmäiseen. Muotokielesi muuttuu, vaikka pohjakangas pitää.
Lähetä kommentti