Halusin kirjoittaa sinulle vähän turhan arkisia sanoja, vähän turhan arkiseen tyyliin ja saada sinut tuntemaan itsesi halutuksi vähän turhan arkiseen tapaan ilman niitä kolmea sanaa joita viljelin aikanani jollekulle joka sitten repi rintani auki,ilman puistonpenkkiin kaiverrettuja nimikirjaimia tai mitään sellaista, joka saattaisi särkeä jommankumman sydämen, vaikka me alusta asti lupasimme toisillemme, emme mene rikki tästä.
Ja öisin karkasin ikkunastani ikkunaasi heittelemään pikkukiviä, viedäkseni iltakävelylle isosuonlammen ympäri, angstisillalle, juomaan kahvia mustana pandapuistoon, hymyilemään sinulle kun hengitit tupakantuoksua hiuksiini ja kuiskit kauniita asioita perhosista, jotka herätin vatsassasi eräänä päivänä, kun kehuin punaista tukkaasi kauniimmaksi kuin ketokukat, tai pianon molli-soinnut.
Näyttäisin sinulle, kuinka oikeasti sain haavat kantapäihin kun juoksin uusilla kengillä hiekkatietä tai kirjoittaa vastapestyin käsin nimemme hiekkaan, yhdistää kultaketjulla yhdeksi ja katsoa vaaleanpunaisten pilvien hajoavan savuksi silmiemme edessä, muuttavan muotoa krokotiilista mannapuuroksi. Enkä kanssasi pelkännyt leppäkerttua kun se lennähti päin, tarttui kiinni hiuksiin, ja yhdessä laskimme pilkut sen punaisesta takista ja kerroin sinulle sadun leppäkerttuneidistä joka hukkasi pilkkunsa, sellaisena kuin äiti sen kertoi minulle kun olin lapsi, enkä saanut unta.
Kysyin sinulta helpot kysymykset ensin, sitten vaikeat ja pyysin kertomaan koko elämästi yhdessä illassa, katkonaisena suudelmien välissä, hengittäen kirkasta yöilmaa syvälle suoniin, pelkäämättä toisen satuttavan, tai itsensä satuttavan toista, uppoutuen humalan samentamiin silmiin, sormet tupakalta tuoksuen. Ja sinä vastasit jokaiseen kysymykseen ja lumosit minut äänesi värähtelyillä, silmiesi hetkellisellä kirkastumisella, kun tunnustit epäröimättä hetkeäkään, täysin vakavasti rakastavasi minua, silmiäni, huuliani, solisluitani. Enkä minä pelästynyt vaan vaan hymyilin koko sydämelläni, enkä tarvinnut sanoja valaistakseni kasvosi.
Sinä yönä lupasin olla hukuttautumatta liian suuriin huppareihin ja olla unohtamatta itseäni koskaan. Enkä suuttunut sinulle kun halusit kirjoittaa rintaani "Minä <3 Sinä", minusta se oli romanttista ja jos olisin osannut olisin soittanut sinulle rakkauslauluja kitaralla itse, mutten koskaan oppinutkaan, niin soitin ne sinulle mp3-soittimestani moniäänisinä, kaikkien tunnistamina.
Ja aamuyöstä palautin sinut kotiin, kukallisiin lakanoihin, piilotin untuvapeiton alle ja ryömin itse perässä, enkä halunnut jättää sinua yksin, ilman minua enää koskaan, ikimaailmassa, sillä sinä sanoit itkeväsi kun olin poissa, enkä halunnut sinun surevan. Sinun piti hymyillä niin että hampaat näkyivät ja kikattaa helisevästi kuin tuulikellot ja minun piti saada sinut tekemään niin, koska otin sinut omistukseeni, en antanut muiden koskea sydäntäni, joka olit kaiken aikaa.
2 kommenttia:
kyllä, tästä tulee ala-arvoinen kommentti... mut toi neljäs kappale oli kuuma. jotenki jännästi :D
...........siis....sori mun aivot on jossain, mua on kidutettu lenkillä ja pahal shampanjalla ja nyt mul on kivat pitsialusva-------kiva batmanpaita.
tykkäsin ku noi kaks ekaa kappalet oli realistisia ja sitten bang, noi pilvet vei johokin satumaailmaan (ok nekin voi lukea sillein realistisesti mut e viitti).
aina kun luen sun tekstei niin luen sinne lisää jotain lauseita (esim 'silmiäni, huuliani, solisluitani.' lisäsin sinne vahingos 'jopa varpaitani' ja sit äsken etin et kyl se luki tääl jossain) ja jätän jotain pois, täs lopetin kukallisiin lakanoihin, koska se vaan tuntui siltä et ois voinu vaan loppua siihen. ei sil ettei loppu ois ollu jees mut se ois voinut kans tohonkin vaan :)
mutta! tästä en löytäny miss X:ää ja olin ihan o__o ku tajusin.mutta kiitos silti lukukokemuksesta :)
juli~ -kiitos kaiten, realismi ei ehkä ole vahvimpia puoliani kun oma elämä ja ajatukset, ihmiset pyörii ylös alas ja ympäri.
Lähetä kommentti