Joonas Alanen
En koskaan liiemmin ajatellut olinko tarpeeksi hyvä olemaan minä, tai liian pilvessä saadakseni kitaran laulamaan. Ei elämällä sinänsä ollut mitään merkitystä. Olihan minulla jo kaikki; kitara, naisia, ruohoa, eikä ketään sanomassa koska mennä nukkumaan, tai koska herätä tai koska syödä.
Ja jotenkin olin elämässäni ajautunut polulle, jolla en oikeastaan tuntenut tarvetta rakastua. Minähän kirjoitin biisejä rakkaudesta. Tietämättä sen todellista merkitystä, lauloin itseni jokaisen tytön sydämeen, ja soitin heiltä jalat alta. I mean, come on! Kuka nainen voi vastustaa tupakalla kulutettua ääntä ja kitarasooloja? Elin täyttä ja upeaa, täysin merkityksetöntä elämää, ja rakastin sitä.
Tein mitä halusin. Unelmani oli soittaminen, laulaminen, esiintyminen, kaikki muu tuli kaupan päälle. Niinpä minä soitin kun olin lavalla, nain kauniita naisia kun tuntui siltä, myin itseni tuotteeksi yhteiskunnalle, sillä soittaa minä osasin.
Enkä pysähtynyt miettimään, olinko valinnut oikein. Se vain tuntui ainoalta vaihtoehdolta, musiikki, joten tartuin siihen sen enempää epäröimättä. Kitara oli kuin oman kehon jatke, seurasi samoja liikkeitä, tunsi samoja tunteita. Enkä koskaan katunut muuta kuin, että lähdin aamulla ennen kuin Sonya heräsi.
(Vilmalle, koska halusit että kirjoitan pöllyissä olevasta kitaristipojasta jonka nimi on Joonas)
5 kommenttia:
....luulin aluks että toi on oikeesti joku haastattelunpätkä ja et kirjotat siihen liittyvän mielipiteen tai jotain :'D
vähän ihana.vaikka saikin tajuamaan kuinka ääliö ite oon aina välillä :::D
TÄMÄ OLI IHAN SAIRAAN HYVÄ. otsikko alkoi pelottaa että onko kyse jostain sellaisesta pikku novellista mutta ei tämä oli parempi.
et kehu turhaan itseäsi. ,muutkin voivat allekirjoittaa! olet loistava!
Anonyymi -kiitos ja anteeksi
Ruut -kiitos kaunis. mut pelottaa???
hm eksyin tänne kun tylsistyin ja havaitsin että nainen osaat näpytellä melko taitavasti
aa tykkäsin tästä aika ehkä paljon :----(
Anonyymi -miksi sadface?
Lähetä kommentti