Oikeastaan hän oli minun jokainen päivä ja jokainen yö.

Pääasiassa hän oli hämähäkki, liian pitkiä jalkoja ja ylimääräisiä käsiä viemässä viskipullon juuri kun sitä eniten kaipasi. En minä koskaan jaksanut suuttua, se olisi vaatinut liikaa keskittymistä. Joskus taas suutuin muodon vuoksi, ehkä muistuttaakseni hänelle ettei luonteeseeni kuulunut alistua, mutta hän tiesi sen kyllä ilman päiväkausia kestäviä riitoja.

Kaikki taisivat alusta asti huomata. Me vedimme toisiamme auttamattomasti puoleemme kuin meihin olisi sidottu eri napaa olevat magneetit. Hälyttävää kyllä, minä välitin siitä enemmän kuin hän koskaan. Kai hän oli analysoinut kaikki hiljaiset hetket, katseet ja punastumiset, niin hän aina teki. Mietti ja analysoi ja pohti eri mahdollisuuksia, minä olin aina enemmän toimi ensin - ajattele sitten - tyyppiä, mutta taisi ollakin niin, että tuolloin, niin kuin taisi käydä aina muulloinkin, hän tajusi tilanteen paremmin kuin minä. Hänestä kaikki oli selvää ja silloin oli ihan sama tiesivätkö muut kunhan hän tiesi.

Joskus minua harmitti että juuri hän oli se hämähäkki. Minusta olisi ollut mukavaa ajatella tekeväni hänen elämästään verkon, jossa hän olisi aina kiinni, ja kaikki alkaisi minusta ja päättyisi minuun ja hän rakastaisi sitä.

Hänen mielestään se oli itserakkautta.

Niin kuin sekin, että minä seisoin mielelläni peilin edessä suihkun jälkeen ja ajattelin olevani se, joka on hyvännäköinen meidän kummankin puolesta. Hän nauroi minulle, sillä hän oli kuitenkin aina se, joka joutui vakuuttelemaan että minä olin juuri se yksi, jonka hän haluaa, vaikka minulla olikin pehmeä vatsa. Hän sanoi sen olevan yllättävän vaikeaa varsinkin, kun hän oli aina ollut sellaisen ulkonäkökeskeisyyden ja muun paskan yläpuolella. Hän luuli aina olevansa viisaampi kuin muut. Olihan hän fiksu ja kaikkea, muuta harvinaisen hidasjärkinen siinä, mitä tuli tunnepuolen asioihin, tai ehkä minä vain kuvittelin.

Eikä hän oikeasti ollut niin viisas kuin luuli, ei ainakaan minun kanssani. Minä taisin olla se joka vei meitä huonoille teille. Sain suostuteltua hänet lähtemään kesän ensimmäisenä päivänä ruotsin tunnin ajaksi makoilemaan rantaan sellaiseen paikkaan, jonne varmasti näki suoraan ruotsin luokan ikkunasta. Viisaus oli hänelle sellaisen selviytymiskeino niin kuin normaaleille ihmisille on vaikka pyykin peseminen. Sen jälkeen ostin hänelle filosofian kirjan, jota hän lueskeli minulle yön pikkutunteina. Enkä minä välittänyt vaikken tajunnut sanaakaan, sillä olisin jaksanut kuunnella hänen ääntään tuntikausia. Ihan sama lukiko hän jotain kiinnostavaa tai vaan päivän lehteä.

Me tuppasimme pyörimään paljon siinä rannassa, siinä järkevyyden ja kesäöiden rajamailla, ja hän nauroi kun tein päivänkakkaroista seppeleet meille molemmille. Hänestä se oli tietysti typerää, niin kuin melkein kaikki mitä minä tein ja hän tietysti suostui kyselemättä aina kun sanoin "mennään ulos", niin kuin hän suostui melkein kaikkeen mitä pyysin. Silloin oli juuri sopivan hämärää, ja juuri sopivan valoisaa että pystyi erottamaan väreet järven pinnassa ja kurjenmiekkojen mustat kukat, joita silloin tykkäsin palmikoida hänen hiuksiinsa.

Kotona ikkunoista tuuli aina sisään vähän liian kylmää ilmaa, mutta hänestä niitä ei pitänyt sulkea. Hän tykkäsi polttaa savukkeen tai pari, suoraan ikkunasta raikkaaseen yöhön, heti seksin jälkeen ja katsella kaupungin neonvaloja. Niinpä ikkunat pidettiin auki, kesät talvet. Hän piti päänsä, enkä minä yksinkertaisesti jaksanut suuttua.

Ei se tietenkään kestänyt, me olimme nuoria ja hulluja ja hänen oli helppo unohtaa olevansa viisas, kunnes koulu loppui ja me muutimme erillemme. Minä yritin muistuttaa häntä väreistä järven pinnalla ja niistä eriskummallisen värisistä kurjenmiekoista ja siitä että hän katuisi jos unohtaisi minut. Myöhemmin tajusin ettei hän minua kuitenkaan unohtaisi. Ja kun hän kerran tuli käymään täällä, kotona, minun kämpässäni ja toi mukanaan pullollisen kuohuviiniä, hän nauroi ja sanoi "olit muuten oikeassa".