Astukaa kanssani maailmaan jossa hiekkalinnoja ei rakenneta meren rantaan vaan haudataan ne syvälle vallihautoihin. Se ei ole totuus, se ei sula niin kuin jää kylmettää kätenne ja minä en usko sitä todeksi, vaikka se tapahtuu pääni sisällä. Valkoiseen verhottuna minä revin siivet keijukaisilta, jotta ne muuttuisivat ihmisiksi ja antaisivat minulle ääneni.
Kasvonne näen Herra Kuolemalla, sen kaivaessa syvää hautaa särkyneille unelmille. Mielikuvitus on kaipausta, kaipaus viattomuutta ja viattomuus mielikuvitusta. Minä olen se pahuus, joka myrkyttää Lumikin omenalla ja lumoaa Ruususen koskemaan värttinää, enkä minä kuole vaikka kuolisin.
Rakkaideni luista muovaamaltani peililtä kysyn unihiekkaa silmissä, olenko kauniimpi kuin hän ja keinun niin korkealle, että kokeilevin sormin voin koskettaa kuuta. Käyn nukkumaan sammaleiselle haudalleni ruususateeseen hymyillen luokseni ryömiville raatokuoriaisille. Ja vaikka kirjoittaisin haudan ristiin nimeni ranteista vuodattamallani verellä, se kuluisi pois.
Herra Kuoleman puutarhan kultaisille linnuille tarjoan lihaani hopealautasella, myrkyttäen niiden sateenkaaren väriset silmät. Pienet tytöthän on tehty sokerista ja kanelista, minun ruumiini rakennettiin myrkystä ja verestä, sieluni saastutettiin surulla. Perhosilla on siivissään taikapölyä, jota ilman ne eivät pysty lentämään. Sulkekaa ne lasipurkkeihin, etteivät ne vie minulta kukkieni tuoksua.
Ehkä sieluni on syksyn sävyttämä täynnä tuskaa, vaikka rakastankin elämää Herra Kuoleman kodin tällä puolen. Eikä kuvajaiseni muutu, vaikka kävelisin läpi noidutun peilitalon, se näyttää aina samalta. Jos olen totta oman pääni sisässä, voitte nähdä sen silmistäni, kun omanne ovat elämänkirkkaat ja kuolleenakin olen elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti