Olipa kerran pieni savuntuoksuinen yksiö

Puoliksi poltettuja kynttilöitä on ympäri huonetta. Pöydillä, hyllyillä, teklevision päällä. Sinisiä, punaisia, sellaisia jotka on koristeltu kimalteella. Lattialla on hujan hajan nuotteja. Hävettää tuoda sinut tänne, kun en ollu ollenkaan varautunut. Koska viimeksi edes pyyhin pölyjä? Mitä muuta voit odottaa taideakatemian opiskelijalta? Täysi sekasotku. Olen pahoillani.

Sinua vain hymyilyttää. Tutkailet kiinnostuneena lumisadepallokokoelmaani. Isällä oli tapana tuoda niitä työmatkoiltaan. New Yorkista, Kaliforniasta, Kiinasta, vähän sieltä sun täältä. Olen aina rakastanut kaikkea tuollaista, pientä ja sulosita niinkuin sinä. Kuinka suloista olisikaan maistaa huuliasi. Maistuisivatko ne vadelmille niinkuin huulirasvasi? Punastuttaa kun ajattelen tuollaisia.

"Sul on nätti kämppä."

"Anteeks tästä sotkusta."

"Mitä muuta voi odottaa taideopiskelijalta?"

Sytyttelen valmiiksi hiiltyneitä kynttilöiden sydämiä. Himmeä valo on niin kaunista. Kynttilänvalo on romanttisinta mitä tiedän kuutamokävelyiden ja 60 luvun balladien jälkeen. Itsekin olen viettänyt öitä kirjoitellen rakkauslauluja vain ja yksin sinulle. Soittaen kitaralla kaipaavia sointuja.

"Otatko kahvia?"

"Onko sulla suklaata?"

Alat hiljaa keräillä nuotteja yhteen kasaan, cd-levyjä ja kasetteja toiseen kasaan. Hymyilet The Beatlesin White albumille. Ainoa vinyyli jonka olen koskaan kuluttanut loppuun, jouduin ostamaan uuden. Hassua sinänsä, en ole edes elänyt kuusikymmentä luvulla. Minun aikanani on aina ollu cd:eet, mutta silti pidän enemmän vinyyliltä soitetusta äänestä. Minulla on jopa gramofoni, vanhempanikin nauravat sille kun tulevat käymään. Joskus tuntuu että olen syntynyt väärälle vuosikymmenelle.

"Voinko mä laittaa tän soimaan?"

Silmissäsi on lapsekas hymy kun pidät käsissäsi Chopinin sinfoniakokoelmaa. Osoitan cd-soitinta ja seuraan kun kävelet sen luo. Play ja hiljainen musiikki täyttää huoneen. Täysin ja ihan kokonaan. Chopin oli naimisissa George Sand nimisen naisen kanssa. Joskus olen miettinyt miten nuo kaksi kestivät toisiaan, Chopinin ollessa pikkutarkka ja siisti, kun taas George oli epäjärjestelmällinen, kirjoitteli inspiraation siemenensä paperilapuille, hukkasi paperit ja aloitti alusta.

"Osaatko soittaa tän?"

Hymyilyttää, mikä kysymys tuo oikein oli. Osaan tietysti senkin pöhkö. Istuudun pianon eteen ja painan sormeni koskettimille. Sovitan sormieni liikkeen musiikkiin ja soitan sinfoniaa yhdessä levyn kanssa juuri niin kuin Chopin sen sävelsi alunperin, pianolla. Istut viereen ja katselet. Hymyilet ja tuijotat silmiäni, keskittyneitä, poissa tästä maailmasta. Voitko uskoa että silti tunnen sinut siinä vieressä koko ajan? Kuulen sydämenlyöntisi.

Yksi pieni hetki, hengenveto, silmänräpäys ja suudelma. Huulesi todella maistuvat vadelmilta. Tulee mieleen kirkkaat kesäpäivät. Voin mielessäni helposti pukea sinut luonnon valkoiseen mekkoon. Aika söpöä. Itseä hävettää, kun olen juuri polttanut.

"Sun huulet maistuu vadelmilta."

"Sun maistuu tupakalle. Ja kahville."

"Tiedän."