Olin piilossa hansikaslokerossa, äiti.

Kata ei syö. Ei muruakaan. Ei aamupalalla, lounaalla päivällisellä välipallalla eikä iltapalalla. Ei suullistakaan, vain vettä. Vettä hän juo litrakaupalla. Koko ajan. Se ei lihota. Hän ei lepuuta jalkojaan. Hän ei löhöile sohvalla, ei edes istu, seisominen kuluttaa enemmän kaloreita.

Maria on itsetuhoinen. Viiltelyä, verta, lääkkeitä ja viinaa, yhden yön juttuja. Silmissä välkähtelevä kuolemanhalu. Pelko tulevasta, masennus nykyisyydestä, ahdistus menneisyydestä. Viillot ranteissa kertovat elämäntarinaa. Muistuttavat jokaisesta virheestä, jokaisesta epäonnistumisesta.

Emilia ei pysty puhumaan totta. Terapia ei toimi, sillä yksikään hänen muistoistaan ei ole aito. Ne on väritetty kirkkaiksi ja kiinnostaviksi, valhetta alusta loppuun. Yksikään lääkäri, sairaanhoitaja tai psykologi ei pysty erottamaan oikeita totuuksia hänen totuuksistaan. Ei pysty sen puoliin perhe, ystävät kuin mekään.

Nea ei puhu. Hän ei hymyile, ei naura, ei edes itke. Hänen pintansa on vain tyhjä kuori, vailla inhimillisyyttä. Häntä on vaikea hoitaa kun ei tiedä tarkkaan mitä on tapahtunut. Huhut liikkuvat, kertovat hyväksikäytöstä, väkivallasta. Kaikenlaisesta pahasta. Ainoa mikä on varmaa on se, ettei hän ole kunnossa. Onko hän sairas? Hullu? Vai onko häntä vain satutettu liikaa?

Julia näkee asioita. Hänen huoneensa seiniä pitkin valuu verta, joten hän ei voi nukkua siellä. Hän ei käy yksin suihkussa, sillä siellä on aina joku. Joku joka satuttaa häntä jos hän tulee yksin. Joku joka repii hänet kappaleiksi. Rukoilee saatanaa ja uhraa hänet pahalle. Hän lukee Raamattua etuperin ja takaperin. Mutisee Jeesuksen opetuksia hiljaisella äänellä. Kirjoittaa luomiskertomuksia peileihin mustalla tussilla.

Minua on mahdoton hillitä. Mielialani nousevat ja laskevat sekunnin murto-osassa. Voin nauraa ja laskea laikkiä yhtenä hetkenä. Minuutin päästä olen viiltänyt ranteet auki. Huomaan sen itsekin, mutten voi hillitä sitä. Se on kuin aika. Se voi liikkua eteen ja taakse, tänne ja tuonne ja takaisin taas. Sitä ei voi kontrolloida, asetta tiettyihin kaavoihin. Se vaihtuu ja muuttaa muotoa ja juuri kun luulet saanesi sen luokiteltua, se hyppää taas uusiin uomiin ja jatkaa kehittymistään.

Olemmenko me kaikki hulluja? Sairaita? Vaaraksi ihmiskunnalle?

Olette väärässä. Te olette rajoittuneita, meillä on vapaus nähdä, kuulla ja tuntea kaikki. Ehkei selkeämmin mutta vahvemmin. Tarvitsemme vain jonkun erottelemaan, mitä se kaikki on.