Minne majoittaisit kodittoman kaktuksen ?

Kukaan ei ole koskaan välittänyt minusta yhtä paljon. Eikä kukaan ole koskaan koskettanut sydäntäni niin syvältä että värisyttää sisältä päin. Pakota minut ulos aamuauringon hyväilyyn. Olen piileskellyt liian kauan. Sinä herätät minut henkiin. Mikä tämä tunne on, kevyt ja ihana. Haluan nauraa, itkeä ilosta. Kävellä kanssasi kaupungilla. Keimailla punaiset korkokengät jalassa? Mitä ihmettä, ei ole minun tapaistani hymyillä. Sinä tulit ja keräsit palaseni, kokosit minut yhdeksi taas. Yksi lause, kolme sanaa, kahdeksan tavua, seitsemäntoista kirjainta ja minä jaksan taas yhden päivän lisää.

Kirjoitat taivaalle “minä rakastan sinua”. Hymyilet minulle ja minä piilotan sanat syvälle sydämeeni. Ei kerrota kenellekään. Ei kun mitä? Kerrotaan kaikille, haluan huutaa maailmalle “olen rakastunut”. Kun puhuttelet minua ja kuiskaat “rakas” sydämessä tuntuu lämpimältä. Itkettää kun ne radiossa laulaa “Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin”. Soita minulle ne sydäntäisärkevät soinnut kitaralla, anna vajota pohjaan.

Me unohdumme pitkiksi öiksi toistemme silmiin. Saanko nukahtaa syliisi? Ulkona on pimeää, älä lähde kotiin. Kotihan on siellä missä sydän. Etkö sanonutkin että sydämesi on minun? Jää tänne ja nuku silmät kirkkaiksi huomista varten. En tehnyt ruotsinläksyjä taaskaan. Auktoriteettisi menee kun hymyilet toruessasi minua. On minulla parempaakin tekemistä kuin ruotsin sanaston pänttäminen. Ollaan tyynysotaa, jooko?

Kikatuttaa kun Juulia kysyy kiinnostaisiko minua majoittaa koditonta kaktusta pariksi vuodeksi. Ikkunalla on tyhjä kohta, kai se käy. Sinua naurattaa. “Eikö suhdetta voikin sanoa vakavaksi jos adoptoidaan yhdessä kaktus?”