kotisi voi ihan yhtähyvin olla kaikkien

- Kerro tarina, hän sanoi eräänä hivenen turhan tuulisena päivänä. Istui ikkunassa ja seurasi kuinka ihmiset suostuivat viiman vietäväksi.
Ja minä piirtelin keittiön pöydän pintaan ympyröitä sormenpäillä.
- Minäkö ? Mutta eihän minulla ole tarinoita.
Oikeastaan se oli vale, oli minulla toisinaan, joskus taas ei. Terästin kahvini viskillä. Mutta minun tarinani eivät olleet kukkaisia ja kauniita, kuitenkin yhtä kaikki täynnä rakkautta.
- Ei kukaan osaa kertoa hyvää tarinaa noin vain keksittynä eihän?
Hän vastasi että kaikki hänen entiset poikaystävänsä olivat kertoneet hänelle tarinoita sateisina päivinä. Sytytin tupakan. Sivumennen mainitsin ettei sinä päivänä satanut. Hän sanoi että päivää on viellä jäljellä ja tietysti hänen täytyi olla oikeassa.
- Taivas on liejun värinen tänä iltana, enkä minä muuten ole poikaystäväsi.
- Et niin, muuten saisin muutakin huomiota kuin savurenkaat. Ja hän käänsi katseensa minuun. Karistin tuhkat savukkeen päästä.
Minä inhosin yhteisiä suihkuja. Ja picasson tauluja. Ja muurahaisia jotka kipittelivät ikkunankarmeista vanhoihin teekuppeihin. Liian usein pysyin hiljaa, en väittänyt vastaan, en vastannut haastaviin äänensävyihin enkä katsonut silmiin. Hörppäsin turhan ison kulauksen kahvia.
Minua oli niin helppo käsitellä. Kun katosta putosi pienenpieniä pisaroita, laitoin vesilaseja niiden alle. Sinä tulit yöksi. Toit valtavan sateenvarjon jossa oli syyslehtien kuvia.
Kestin syyttävää katsetta tasan kaksikymmentäkolme minuuttia ja kuusitoista sekuntia. Tumppasin savukkeeni. Käärin toisen. En hetkeäkään kauempaa, en hetkeäkään vähempää. Mutta hän tiesi sen ja minä luovutin voiton hänelle joka ikinen kerta.
- Komerossa. Vedin tervaa nikotiinia ja häkää syvällesyvällesyvälle keuhkoihini.
- Mitä ?
- Vaatekomerossa. Sukkalaatikon vieressä. Kerro itse itsellesi tarina, saat lainata sieltä yhden. Voisit lukea ääneen, olet siinä paljon parempi kuin minä. Puhaltelin pari savurengasta kahvipannuun päin.
- Ja keitä lisää kahvia, ole kiltti.