Olipa kerran hän, jonka yksinkertaisuuden nimissä ristin tarinankertojaksi. Hän joka osasi puhua kauniita sanoja ja sai omenankin uskomaan itseään appelsiiniksi. Hän hymyili sieville tytöille ja ojensi keltaisen ruusun, joita hän kasvatti pienen pienessä puutarhassa talonsa takana, koskaan antamatta enempää. Hän kietoi ihmiset seittinä sormiin, kulutti nämä loppuun ja antoi takaisin maailmalle.
Kerran tarinankertoja tyhmyyttään vannoi "ei kukaan sekoita päätäni niin kuin minä sekoitan heidät". Hän lupasi lopun elämäänsä laulaa satakielenä jos menettää sydämensä. Ja minä kerroin, vannomatta paras, eikä hän kuunnellut vaan eli samoin kuin oli elänyt, uskotellen kottaraisille, niiden paikka on suolaisten aaltojen alla. Vierestä seurasin huokaisten kesäyön tähdille kysymykseni "oppiiko hän koskaan elämään" ja jäin odottamaan.
Mutta viellä kauan tarinankertoja jatkoi elämää toisten kustannuksella, myrkytti mielet uskomaan olemattomaan. Kunnes eräänä päivänä hän kuiskasi "elämä on liian lyhyt" ja minä myönnyin, sillä olin huomannut hänen silmiensä pehmenneen. Ja samana yönä hän kertoi minulle tarinan maailman kauneimmasta tytöstä. Siitä. joka hymyilee aina ja poimii villiruusuja. ei keltaisia, mutta tummanpunaisia. Ja tarinankertojan silmät loistivat ja ääni särähteli ja hän vannoi maailman kauneimman tytön olevan se oikea. Ja minä muistutin "vannomatta paras" vaikka ensimmäistä kertaa uskoin häneen.
Sillä seuraavana aamuna tarinankertoja oli poissa ja koko päivän minä häntä etsin sieltä täältä ja tuolta. Vasta auringon laskiessa lopetin, kun kuulin satakielen laulavan itkettävän ihanaa rakkauslaulua tarinankertojan ruusutarhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti