tarina kyynikosta

Olipa kerran maailma, jossa oli vaaleanpunainen taivas, sininen kuu ja paljon paljon keltaisia kukkia. Ja siinä maailmassa eli joku, joka ei osannut nauttia sateenkaaren väreissä paistavasta auringosta, eikä tähtitaivaasta, jolta saattoi löytää mitä kauneimpia kuvia jo särkyneistä rakkaustarinoista, eikä sunnuntai aamuista joina sai nukkua pitkään. "Kaikki on katoavaista" hän sanoi ja joi kahvinsa mustana.
Kerran toukokuun viidestoista, satuin hänen ovelleen kysymään tietäni keltaisten kukkien niitylle. Hän osoitti sormellaan vasempaan ja sulki oven, enkä ehtinyt nähdä kuin tummat silmät ja halkeilleet huulet, mutta kuitenkin hymyillen jatkoin matkaani. Tietämättä, hän jäi tuijottamaan ovea, kun oli sen sulkenut ja ajatteli hetken keltaisia kukkia ja aamuauringon ensimmäisiä säteitä, mutta pudisti päätään ja palasi aamukahvinsa pariin.
Ja minä löysin tieni kukkien luo, käperryin niiden keskelle ja lepäsin hetken. Kuuntelin laulurastaita ja päätin viellä palata hänen luokseen. Hänen, jonka silmistä paistoi pettymys elämän tarkoituksettomuuteen. Halusin karistaa sen hänestä kuin tuhkat savukkeeni päästä ja saada hänet janoamaan elämää, kuinka tarkoituksetonta tahansa. Tai ehkä minua, kuinka mahdotonta tahansa. Tai molempia, sillä minähän olin se joka oli yhtä arvaamaton kuin elämää seuraava tuuli. Ja niin minä poimin kukan, ja toisenkin, vaaleanpunaisen taivaan alla, solmin ne seppeleeksi ja palasin taaksepäin.
Matkani aikana hän oli keittänyt kahvia kolme kertaa, juonut sitä 18 kupillista, polttanut 27 savuketta, ja järjestänyt kirjahyllynsä seitsemästi, ja yhä levottomuus kalvoi hänen sisällään. Hän oli avannut ikkunan, sulkenut sen, avannut taas, pessyt pyykkiä ja sulkenut ikkunan avaamatta sitä enää uudelleen. Eikä hän ollut tuntenut tunteitaan aikoihin eikä sen puoleen tunnistanut niitä tunteiksi.
Ja minä hymyilin silmilläni kaiken aikaa kirkkaammin.
Koputin hänen oveensa kolmesti ennen kuin hän avasi sen, huulet yhä halkeilleena, silmät yhä tummina. Mutta minä näin, hän oli ajatellut minua niinkuin minä häntä. Asettelin seppeleeni hänen hiuksiinsa ja sanoin kaunista ja näin hänen silmissään elämänjanon pyrkimässä takaisin olemassaoloon kun hän mutisi "sinä". "Sillä kohteliaisuuteen tulee vasta kohteliaisuudella" hänelle oli aikanaan opetettu ja se oli oikein.