Oli päiviä joina lumihiutaleet putoilivat suoraan alaspäin, ilman välilaskuja, peittäen alleen maan, puut, kivet, ihmisetkin. Ja minä olin iloinen siitä, sillä ihmiset ovat sielulleni rasite. Pysykää kaukana, minä en osaa olla teille oikea.
Enkä jaksanut miettiä teinkö oikein ja ketä satutin ja montako savuketta potin kolmen tunnin sisällä. Ajattelin olevani turvassa tummien silmien takana, sulkien sisäpuolelle kaiken mikä saattoi mennä rikki. Minä opin virheistäni. Ainakin suurimmaksi osaksi.
Ja toisinaan mietin kykenitkö tuntemaan sydämeni lyövän niin pakokauhuisesti rinnassani kun kosketit kättäni. Tai lumen sulavan selkääsi kun makasimme vierekkäin. Tai silmieni palon kun olin jo sulkenut ne.
Opin, on parempi olla hiljaa tärkeistä asioista ja hymyillä tytöille silmin joista loistaa karisma. Mutta sen jälkeen, kun on kerran kuollut, on vaikea opetella olemaan taas pehmeä ja elämänlämmin, kun viimein löytää hänet vähän liian kaukaa.
Minä en ole yksinäinen. Eikun hetkinen, olenpas, mutta shh älä kerro sitä kenellekkään. Mutta surua en tuntenut sillä unohdin sydämeni toisen iholle, kaulaketjuksi rinnan päälle.
Ja ne sanovat, olen alkanut muistuttaa jotakuta toista, piilottanut sen joka olisi kuulunut sinulle, en enää halunnut sitä, anteeksi jätin sen toisaalle. Enkä edes muista miksi sitä silloin kutsuin, ehkä sieluksi. Tai onnellisuudeksi. En jaksa muistaa, en viellä tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti